maanantai 19. joulukuuta 2011

Maailman kautta

Kävelen kirkkoon hiljakseen. Matka ei ole pitkä, muitakin näkyy olevan matkalla samaan suuntaan. Kirkko on kaunis, vanha puukirkko. Sen valot loistavat kirkkaina pimeässä illassa. Nousen mäen ylös ja astun kiviportaille. Ovi on suuri ja painava. Sen avattuani sisältä kuuluu vaimeita, rauhallisia ääniä ihmisten etsiessä oman paikkansa.


Istun takavasemmalle. Vähitellen kirkko täyttyy, tyhjiä paikkoja ei juuri näy. Urut alkavat soida ja musiikki täyttää juhlavan tilan. Laulamme yhdessä rakkaimpia joululauluja, kukin äänellään. Tunnelma on levollinen, ihmiset rauhoittuvat kuuntelemaan tai laulamaan.


Viimeiseksi laulamme  Maa on niin kaunis. Sen laulaminen valmistaa lähtemään. Kohti omaa joulua, joka on jo ihan ovella.





Maa on niin kaunis

(B.S. Ingemann, suom. Hilja Haahti, saksalainen sävelmä 1800-luvulta)


Maa on niin kaunis,
kirkas Luojan taivas,
ihana on sielujen toiviotie;
Maailman kautta
kuljemme laulain,
taivasta kohti matka vie.


Kiitävi aika,
vierähtävät vuodet,
miespolvet vaipuvat unholaan;
Kirkasna aina
sielujen laulun
taivainen sointu säilyy vaan.


Enkelit ensin
paimenille lauloi,
sielusta sieluhun kaiku soi;
Kunnia Herran,
maassa nyt rauha,
kun Jeesus meille armon toi!

maanantai 12. joulukuuta 2011

Lumoissa tienoon

Joulukuinen sunnuntai metsässä. Ensituntuma ei lupaa liikoja, pilvien peittämä taivas, ilma käsin kosketeltavan kosteaa, sohjoinen vajaan kymmenen sentin lumikerros reitillä, luonnon väripaletti niukka. Karpalopaikkanikin näyttää luotaantyöntävältä.






Kävelen metsään sisään. Alan nähdä ja aistia vähitellen enemmän. Kosteassa ilmassa on helppo hengittää, vaikka tunnen sydämeni hakkaavan jyrkässä, ripeässä  nousussa. Lähellä, mutta piilossa ääntelee vaimeasti punatulkku. Muuten metsä on hiljainen, äänetön. Vai onko sittenkään? Keskityn  kuuntelemaan. Askelten ääni kahlatessa ohuessa lumessa, lumi on pehmeää, suojalunta   ja tuntuu kahisevan jaloissa kävellessä. Puista tipahtelee pisaroita sulavasta lumesta, niiden ääntä kuuluu jokapuolelta. Pisaroita tuntee myös kasvoillaan. Linnut ovat yllättävän hiljaa, punatulkun lisäksi vain laiskahkoa variksen raakkua ja tinttien vaimeaa juttelua. Etäältä kuuluu liikenteen ääntä, se voisi kaikota äänimaisemasta. Muuten metsä on nautinnollisen vaimeaääninen.

Niukka väripaletti alkaa avautua, kaikki ei näytäkään enää ankean harmaalta tai ruskealta. Siellä täällä lumi on sulanut täysin metsänpohjasta ja sammalet hehkuvat vihreinä kuin smaragdit. Vihreät sammalet loistavat vahvoilla väreillään, kilpailevia värejä kun ei ole. Lisäksi märkä sammal hehkuu väriään voimakkaammin kuin kuivahtaneet, riutuvat sammalet. Hangella näkyy myös mielenkiintoisia , rengasmaisia jälkiä. Kuin joku olisi leikkinyt hiihtosauvan kanssa. Mutta ei kai täällä vielä voi hiihtää, luntakin vain vajaa kymmenen senttiä.





Kivien päällä sulava lumikerros on reunoiltaan kuin kristallia tai timantteja, läpikuultavaa, kimaltavaa, säihkyvää. Se näyttää suuren kiven jäkälöityneellä pinnalla kauniilta minun silmiini, pysähdyn tutkimaan niitä monessa paikassa. Tämä retken alussa vähän luvannut metsä alkaa kaunistua silmissä, se avaa kauneutensa katsojalleen ja kokijalleen hitaasti ja vähän kerrallaan. Kun malttaa edetä riittävän pienellä vauhdilla ja katselee ympärilleen metsässä, näkee, kuulee, haistaa ja aistii paljon enemmän.






















Tässä kangasmetsässä saa sellaisen metsäkokemuksen, jota metsältä haen. Haen metsästä rauhaa, elvyttävää ja eheyttävää voimaantumiskokemusta. Mahdollisuutta upota omiin ajatuksiinsa ja sisäiseen maailmaansa. Paluuta omaksi itsekseen arkipäivän hulinan jälkeen. Parhaiten se onnistuu yksin retkeillessä, silloin voi hyvällä omallatunnolla keskittyä täysipainoisesti omiin tuntemuksiinsa.

Hyvässä seurassa retkeily antaa eri asioita, enemmän yhteisiä kokemuksia ja elämyksiä ja mielenkiintoista metsän havainnointia yhdessä. Metsässä on mukavaa yhdessä, reitin valinnat ja hetkittäiset "hukassa olot" ovat kahden vähemmän huolestuttavia. Seurassa metsässä saattaa jäädä asioita luonnossa huomaamatta, mutta yhdessäolo on hauskaa ja pitkäkin matka taittuu kepeämmin.

Niin ja muuten - kyllä täällä voi jo hiihtää, ensimmäinen punaposkinen hiihtäjä tuli vastaan.....=)



Sumu peltojen yllä häilyy
puut uniset huokaavat.
Polun varrella kaarrellen päilyy
veet hopeanhohtavat.
Niin uuvun säveleen vienoon,
mi hiljaa humisten soi.
Olen loihdittu, lumoissa tienoon.
En irrota tahdo, en voi.

B. Gripenberg















lauantai 10. joulukuuta 2011

Unessa uni

Herkkä, hentoinen,  viikko sitten satanut ensilumi hupenee räntä- ja vesisateen myötä. Vielä hetken haluan ihastella ainakin kuvista neitseellistä lumikuorrutusta luonnossa.












































Ja vielä lopuksi Veijo Haakanan runo kokoelmasta Joskus vielä kerran. Pidän siitä kovasti. Tuota runoa voisi miettiä, kun kävelee metsässä.





Unessa uni

Nukuin metsään
rinteelle pienelle tasanteelle
tuskin louteeni mahtui.
Heräsin uneeni, unessa uni
ympärilläni suuri joukko
kaikenkarvaista väkeä, keskustelivat:

- Tämä on niitä. Ihminen.
- Näihin ei ole luottamista.
- Melkein kuuroja ovat.
- Sokeita.
- Pahoja ainakin.
- Tämä nyt ei ole tuhonnut teitämme, ei enää.
- Ei leiriydy mihin sattuu.
- Ottanut oppia kokemuksistaan.
- Halunnut nähdä ja kuulla. Pyytänyt.
- Minut kerran näki. Vilaukselta.
- Minut kuuli, kun olin hiljaa.
- Myös minut, minun hiljaisuuteni.
- Näitä ei enää monta ole...
- Mutta Rinteen Kivi ikävöi alas.
- Pitkästynyt oloonsa tässä.
- Kymmenentuhatta vuotta samalla paikalla.
- Eikä kukaan käy taputtamassa.
- Sen reitti käy tästä.
- Siinä päästäisiin yhdestä.
- Tai menetettäisiin yksi.
- Mitä sanoo Vanhin? Vanhempi kuin kivi...
- Tämän sanon: Vieriköön kivi vasta huomenna.
Sillä on aikaa enemmän kuin tällä.
Viekää kiiloja eteen, esteitä.
Otamme ne pois kun ihminen on lähtenyt.

Kun palasin sitä kautta
etsimään eilistä maisemaa
siirtolohkare siitä ylempää
viisi kuutiota tai kuusi
oli pyörinyt asentopaikkani yli.

Sen jälkeä seuraten
laskeuduin laaksoon sen luo
ja taputin sitä poskelle.

keskiviikko 7. joulukuuta 2011

Itseä kuunnellen

Helpottavaa, kun tiedostaa jonkin ongelman. Tai nykyään kai pitäisi sanoa haasteen. Nykyään ei ole enää vaikeuksia eikä ongelmia, vain haastavia tilanteita ja asioita. No, joka tapauksessa. Melko nopeasti sen jälkeen, kun tiedostaa asian, jossa olisi jotain korjattavaa, huomaa helpottavan. Pelkästään se, että ymmärtää mistä kiikastaa, helpottaa jonkin verran. Ihminenhän on sellainen, että ajattelee helposti sitä kaikista huonointa vaihtoehtoa, jos ei vaivaavan asian tai vaivan syy ole tiedossa. Mielikuvitus lähtee laukkaamaan ja suurentelee asioita. Murehtii etukäteen turhaankin ja kantaa tarpeetonta huolien taakkaa. Sorrun helposti tähän. Pitää ihan opetella ottamaan rennommin.

Kun tajuaa, mistä jokin johtuu, voi omalta osaltaan tehdä sille jotain. Eikä mene energiaa hukkaan sen murehtimisessa, mikä on vialla. Sillä sitä se vie, on oikea energiasyöppö. Huolet ja murheet väsyttävät, kun taas ilo, rentous ja hyvä mieli antavat voimaa ja energiaa. Tämänhän me kaikki tiedämme, olemme kokeneet sen elämässämme.



 































Mutta kaiken nykymaailman kiireen ja hopun keskellä ihminen voi stressaantua, uupua, masentua. Hyvä alku on, kun näkee tilanteen, missä on. Tajuaa, missä mennään ja ottaa aikalisän. Yrittää tarkastella tilannetta realistisesti ja miettiä, miten tilannetta voisi korjata. Voiko ottaa iisimmin? Voiko hidastaa tahtia, tehdä rauhallisemmin? Voiko tehdä vähemmän? Voiko sanoa joihinkin asioihin ei?

Olen opetellut sanomaan ei. Olen opetellut olemaan armollisempi itselleni ja olemaan hoputtamatta itseäni. Tunnistan  kiirettä pukkaavat lisätyöt aiempaa selvemmin ja uskallan reagoida niihin päättäväisemmin. Aina ei voi venyä, kukaan ei jaksa venyä loputtomiin.

Tätä tulin miettineeksi, kun töissä törmäsin yllättäen tilanteeseen, jossa minulta odotettiin jälleen kerran  venymistä. Venymistä kuin kumilanka. Mutta kumilankakin voi napsahtaa poikki. Ennen kuin niin käy, kannattaa tarttua tilanteeseen. Työhyvinvoinnista huolehtiminen on meidän jokaisen asia.

































Pidä huolta itsestäsi, sinusta se kaikki lähtee. Rakasta itseäsi, helli ja hemmottele. Kun voit hyvin, jaksat antaa itsestäsi myös muille. Ja saat itsekin.

maanantai 5. joulukuuta 2011

Satumetsässä

Satumainen sammalmatto ja polku, joka houkuttaa tutkimaan




Taikarenkaat, tulevat ja menevät




























Käärmejuuret

torstai 1. joulukuuta 2011

Arvostuksesta

Työympyröissä kohtasin tänään aitoja ja vahvoja tunteita työkavereissani. Eräässä henkilössä näkyi samaan aikaan lämmin tunneryöpsähdys, suru, apeus ja kiintymys. Ja varmaan vielä muitakin tunteita, joita en edes osaa nimetä. Ai että mitenkö nämä tunteet voivat näkyä yhtäaikaa? Kyllä ne voivat, joissakin elämäntilanteissa tunteet ovat ristiriitaisia ja monta eri tunnetta valtaa ihmisen samaan aikaan tai limittäin. Lämpimän kiintymyksen ja arvostuksen osoittaminen  toiselle väräytti itseäkin ja tuli suoraan sydämestä, spontaanisti ja miettimättä. Olen tyytyväinen sanottuani ne sanat, tarkoitin niitä ja huomasin niiden menevän sydämestä sydämeen. Mietit ehkä, että puhun epäselvästi etkä oikein ymmärrä, mistä puhun. Puhun siitä, että enemmän tulisi toisille antaa myönteistä palautetta ja kertoa arvostuksestaan sanoin.






Arvostusta osoitamme toisille mielestäni liian vähän tai emme sano sitä ääneen, vaikka toista arvostaisimmekin. Tässä tapauksessa puhun ammatillisesta arvostuksesta. Miksi sitä ei voisi ääneen sanoa, jos sitä tarkoittaa? Miten hyvin jäävät mieleen ne kerrat, kun esimies on kehunut sinua jostain. Tai jos työkaveri kehuu ja antaa positiivista palautetta ammatillisesta osaamisestasi. Miksi sitä panttaisi, se ei ole keneltäkään pois, päinvastoin. Tietyssä tilanteessa se voi myös olla tuen osoitus toiselle. Haluaa osoittaa toiselle, että näen erityislaatusi ja asiantuntijuutesi, näen hienon työmoraalisi ja vahvan ammattitaitosi.

Tämä kohtaaminen läikähdytti jotakin rinnassani. Jotakin läheistä  ja lämmintä. Jotain ihmisen luonnolle olennaista.

Toisista välittäminen on tärkeää.

sunnuntai 27. marraskuuta 2011

Onnestain on puolet sinun

Hyvillä mielin ja tyytyväisenä - tässä muutama maistiainen viikonlopun onnentuojista.




Rannalla kävely ja veden pinnan katselu elvyttivät ja virkistivät. Olen perisuomalainen, nautin järvistä ja lammista, sinisestä taivaasta, koivuista......

Vesi ja rantaheinät ovat yhdistelmä, jota en voi vastustaa. Katseeni hakeutuu siihen luonnossa kulkiessani aina. Heinät ovat kauniita, olipa vuodenaika mikä tahansa. Rantaheinät, heinät ojanvarsilla ja joutomailla. Nämä kellastuneet heinät rannalla ovat niin viehkoja, ihailen niiden keveyttä ja väriä. Toisinaan ne kaartuvat maalauksellisesti yksittäin, kuin poseeraten ja tässä kuvassa ylvästelevät suurina joukkoina, mutta silti keveinä.





 

Metsän siimeksessä taas - kuten niin monesti ennenkin. Tämä havu paistatteli valokeilassa, joka oli yhtä lämpimän oloinen kuin kevätauringossa.







Illan hämärtymistä hiljalleen rannalla. Saunan lämpiämistä odotellessa katse ylös taivaalle, joko niitä tähtiä näkyy. Ei ihan vielä, pitää malttaa mielensä. Sen ajan voi kuunnella tulen huminaa kiukaassa ja aistia lisääntyvää lämpöä.

tiistai 15. marraskuuta 2011

Runo kuusen puheesta

          Kuusi puhuu:

          Jos pysähdyt ja katsot minua
          näet että täällä on vaikea kasvaa.
          Kesälläkin on pakkasia, niita sanotaan halloiksi.
          Nämä käpristyneet oksanpäät paleltuivat
          toissa vuoden kesäkuussa.
          Minä kasvatin näin monta sormea kaulani jatkeeksi
          että voisin puhua teille viittomakieltä.
          Pysähdy, ehdi,
          sinä ymmärrät kyllä kunhan katsot.
          Viesti on sinussa jo.

          Eeva Kilpi





sunnuntai 13. marraskuuta 2011

Silmien tavoittamaa jokivarressa

Kävely joen uomaa seuraten näytti monenlaista loppusyksystä kertovaa. Väriä ja kukkia löytyy vieläkin tarkalle havainnoijalle. Jokivartta seuratessa maasto vaihtuu ja myös joen virtaama. Vesien viilennyttyä maisemia ei enää tule katsottua vesiltä käsin, täytyy tyytyä kävelyyn jokivarressa. Joeltä käsin näkee ja kokee sellaista, mitä ei rannalta pysty kokemaan. Mutta vesi kiehtoo elementtinä tähänkin vuodenaikaan seesteisistä ja sileännäköisistä kohdista virtaaviin ja kuohuviin kivikkoihin.




































































lauantai 12. marraskuuta 2011

Keinuva kehtolinna

Seitsemän veljeksen Timon "Laulu oravasta"

"Makeasti oravainen

Makaa sammalhuoneessansa; 
Sinnepä ei Hallin hammas 
Eikä metsämiehen ansa 
Ehtineet milloinkaan.  

Kammiostaan korkeasta 

Katselee hän maailman piirii,
Taisteloa allans´ monta;

Havu-oksan rauhan-viiri 
Päällänsä liepoittaa.

Mikä elo onnellinen
Keinuvassa kehtolinnass´!
Siellä kiikkuu oravainen
Armaan kuusen äitinrinnass´:
Metsolan kantele soi!

Siellä torkkuu heiluhäntä
Akkunalla pienoisella,
Linnut laulain taivaan alla 

Saattaa hänen iltasella
Unien Kultalaan." 







tiistai 8. marraskuuta 2011

Oivaltamisesta

Pientä oivaltamista  on tapahtunut. Sen oivaltamista, että voi myöntää olevansa heikko ja inhimillinen. Kai minä meinasin sairastua vahvuuteen, olla se joka venyy ja kestää kaiken.  Mutta en olekaan. Ja myönnän sen itselleni - ja  muillekin.


 



Kun  ensimmäisen kerran tiedostin, että voin uupua ja stressaantua, tuli itku. Minäkö tässä tilanteessa, vahva ja itsenäinen nainen? Jotenkin oman heikkouden näyttäminen toiselle oli kova paikka. Pitkään olen ollut vahvan roolissa ja tunsin, ettei ole sallittua olla heikko. Mutta eihän se niin mene. Ei ihminen ole kone. Vaan hengittävä, elävä, herkkä olento tunteineen ja tuntemuksineen. Ensijärkytyksen mentyä ohi tajusin itsekin, että niin se oli. Ymmärsin, että minäkin saan väsyä ja näyttää sen. Että voin myöntää sen muillekin ja keskustella siitä. Ilman että itkuksi menee, mitä nyt tippa tulee silmäkulmaan silloin tällöin. Tulkoon jos on tullakseen, herkistyn helposti hyvästä mielestäkin.

Eikä maailma ole kaatunut oman inhimillisen ominaislaadun näyttämisestä muille. Ei siitä, että olen avautunut asiasta. Työelämässä tunteiden ja oman inhimillisyytensä paljastaminen on vaikeampaa kuin omassa henkilökohtaisessa elämässä. Mutta ihmiset ovat inhimillisiä työelämässäkin.

Sen koin tänään töissä, ihmisen aidon kohtaamisen silmästä silmään. Kun molemmat ovat vahvasti läsnä, kuuntelevat toisiaan ja myös kuulevat, mitä toinen sanoo. Kun otetaan se aika kohtaamiselle. Kaikista asioista puhuminen ei ole aina helppoa, sanoja ei ehkä löydy tai ei ole tottunut niistä puhumaan. Mutta kun asia saadaan keskustelluksi siten, että yhteisymmärrys löytyy, se on palkitsevaa ja helpottavaa.

Voisiko olla niin, että näyttäessään heikkoutensa ihminen on vahva? Jos heikkouden paljastaminen vaatiikin rohkeutta? Uskallusta olla sitä mitä on, luottaen siihen että on hyväksytty omana itsenään. Hyväksytty ja riittävä.



sunnuntai 6. marraskuuta 2011

Late bloomers

Tervetuloa Sumuinen Silta mukaan....=).

Viikonloppuna eksyin taas, kuinkas ollakaan, metsän siimekseen. Ja olin hetken aikaa myös oikeasti hieman eksyksissä, ilman tarkkaa tietoa sijainnista. Niin siinä käy, kun seikkailee uusilla poluilla ja metsäteillä ja yhtäkkiä, hupsheijaa, huomaakin olevansa vähän tietymättömissä. Mutta ei hätää, naisen logiikalla pärjää metsässäkin, kompassi kun jäi kotiin.....

Nyt olen siemaillut taas eheyttävää metsän taikaa. Seuraavassa pieni kuvakimara siitä, mitä reitillä tuli vastaan. Kuivuneista käpryistä aina myöhäisiin kukkijoihin. Ihmeen paljon metsässä kukkivia kasveja näkyykin, kun kulkee silmät avoinna ja katselee maahankin eikä kulje nokka pystyssä. Niin, täytyy sitä ylöspäinkin tähyillä, sillä sielläkin on tiirailtavaa. Katseltavaa on niin paljon, että matka edistyy hyvin hitaasti.












































        Sinun jäljiltäsi katson itseäni:
        silmieni ympärillä onnelliset poimut.

        Eeva Kilpi

lauantai 5. marraskuuta 2011

Yhteys

Joihinkin tapaamiinsa ihmisiin saa pian, joskus välittömästi, suoran ja hyvän yhteyden. Tuntuu, että ollaan samalla aallonpituudella ja kommunikointi sujuu. Vuorovaikutus on vaivatonta ja kitkatonta, vaikka oltaisiin eri mieltäkin asioista. Se on jännä juttu, miten toisten kanssa asiat sujuvat niin sujuvasti.

Tämän huomasin taas töissä, kun juttelin nuoren, alle kaksikymppisen naisen kanssa. Ettei iällä ollut niinkään merkitystä, vaan sillä yhteydellä. Vaikka meillä on ikäeroa yli 20 vuotta eli voisin olla kepeästi hänen äitinsä, tuntui välillä että juttelimme kuin naisten kesken, toisiamme täysin ymmärtäen ja arvostaen. Meillä on useampi mielenkiinnon kohde, jonka jaamme. Arvostuksemme ja asenteemme ovat yllättävän monessa asiassa samansuuntaiset. Se yllättää minua, koska olemme eri ikäluokkaa.

Huomaan juuri nyt, että olen usein kertoillut näistä nuorista, joita työssäni kohtaan, mutta en minä pelkästään nuorten kanssa työskentele. Kohtaan työssä monenikäisiä ihmisiä, mikä on eräs työn rikkaudesta. Monenikäisiä ja monenlaisia.

No juu, takaisin siihen yhteyteen. Tämä nuori nainenkin huomasi sen ja sanoi siitä, ei suoraan mutta kiertoteitse. Eli me molemmat aistimme ja koimme sen. Samantyyppisen yhteyden voi kokea miehenkin kanssa, sen välittömän tunteen, että tuon ihmisen kanssa sujuu. Joskus se tunne syntyy jopa ilman ensimmäistäkään vaihdettua sanaa, mitenhän se on mahdollista? Ihmisen ulkoisesta olemuksesta ilmeineen ja eleineen kai vaistoaa, että pitää hänestä ja tuumii, että hänen kanssaan olisi varmasti mukavaa jutella. Vai onko se intuitio, joka sen kertoo?

Kun tuollaisen ihmisen tapaa ja häneen tutustuu, hänen seuraansa hakeutuu tilanteissa, joissa on paljon ihmisiä. Se tapahtuu luontaisesti, hakeutuu tutun ja mukavan ihmisen seuraan. Tietää, että hänen seurassaan voi olla rentona, omana itsenään. Vertaapa sitä tilanteeseen, jossa "joudut" seurustelemaan ja viettämään aikaa seurassa, jonka ihmisistä et pidä tai viihdy. Vuorovaikutus on jäykkää eikä tunnu rennolta ja sujuvalta. Puhuttavaa voi olla vaikea keksiä ja keskustelun hiljaiset hetket tuntuvat vaivaannuttavilta. Olo voi tuntua kömpelöltä, aika matelee. 

Mutta kun se yhteys löytyy - se on siinä. Muistatko omasta elämästäsi tilanteen, jossa yhteys on syntynyt nopeasti?

torstai 3. marraskuuta 2011

Vierellä kulkijana

Kohtasin tänään toisen suuren surun. Olin läsnä, kun nuori ihminen sai suruviestin ja näin, miten se romahdutti  hänet. Olin sen hetken vierellä, lähellä ja lohduttamassa. Halaamassa, pitämässä lähellä, silittämässä hiuksia. Minuakin se kosketti, nähdä toisen kokema äkillinen suru ja menetys. Kuulla itku ja nyyhkytys. Nähdä elämänilon katoavan kuin tuhka tuuleen.

Miten äkkiä elämä voikaan  muuttua mukavasta arkipäivästä mustaan synkkyyteen. Yhdessä  silmänräpäyksessä.




Huikaisevaa

Hehkuit sinisyyttä, kun tuuli ajoi pilvet kanneltasi. Katsoin sinua oksiston läpi. Sinistäkin sinisempi, hennosta vaaleasta  vahvaan ja voimakkaaseen.


































Pimeän saavuttua olit tumma ja samettinen. Annoit tähtiesi loistaa kirkkaasti, kirkkaammin kuin koskaan. Käänsin katseeni ylös ja pysähdyin. Maaginen, salaperäinen  ja tähtiä täynnä. Tuolla Otava, missä Orionin vyö? Kunpa joku ottaisi minua kädestä ja esittelisi tähtesi minulle nimeltä, kuin  ystävät.

Uin tähtiesi loisteessa kirpaisevan kylmässä lammessa ja tunsin valtavaa iloa. Iloa siitä, että olin elossa ja sain olla siinä. Juurevaa elämänvoimaa. En halunnut jättää sinua, vaikka palelin. Palasin uudelleen uimaan.

Yön nukuin lähelläsi, tietäen  että olet siellä. Valaisemassa ja suojaamassa. Taivaankansi tähtineen. Uneni oli levollinen ja turvallinen. Aamulla herätessäni olit jo sammuttanut tähtesi ja piilottanut tumman samettisi. Seuraavaa taikayötä varten.

tiistai 1. marraskuuta 2011

Sisimpään

Kohtaamisia on tapahtunut  edelleen, mutta päähuomio on ollut viime aikoina syysluonnon ja oman itsen kohtaamisessa. Syysluonto on vienyt mukanaan, en ole saanut kyllikseni sen lumosta. Luonnossa liikkuessani saan yhteyden ydinminääni, yhteyden  siihen  mikä olen sisimmässäni kaiken kiireen ja hälinän jäätyä taakse. Palaan siihen, millainen nainen olen, jos olen siitä hieman etääntynyt.

Esteetikkona nautin  kaikesta siitä, mitä luonnossa näen.






Ja sitten se kaikki, mitä kuulee. Ilahdun  joka kerta, kun kuulen läheltä punatulkun pehmeät äännähdykset. Voiko olla sympaattisempaa lintua kuin tämä pullea, jo lapsuudesta tuttu siivekäs. Sen äänen kuuleminen on lohduttavaa, en osaa selittää miksi mutta siltä se tuntuu.







               Niin kuin tunsin sinut
               puunrungon toisella puolella
               tunsin enkä nähnyt,
               ja vielä lähempänä,
               kun se kasvoi
               toistemme hengittämä puu,
               puun henkäys
               ja minä sinun ja sinä minun.

               Mirkka Rekola

sunnuntai 30. lokakuuta 2011

Vetten äärelle

Tänä viikonloppuna olen katsellut hyvin erilaisia vesiä. Kuohuvaa ja kohisevaa koskea, tuulen kevyesti liplattamaa järvenpintaa ja peilinä kiiltävää lampea.



Vahvaluonteinen ja äänekäs koski


































Kaikista tutuin vesielementti, järvi





























Salaperäinen ja lumoava metsälampi


























Pulahdus metsälampeen kruunasi viikonlopun. Taisi olla myöhäisin ajankohta, kun koskaan olen uinut luonnonvesissä. Puusaunan  lämpöön kipaistua olo oli taivaallinen. Mieleenpainuva kokemus, joka aikaansai raukean, ihanan olon. Jos sinulla on mahdollisuus kokeilla samaa, suosittelen lämpimästi. Kerran se vain kirpaisee.....=)

perjantai 28. lokakuuta 2011

Etäämpänä, yhä lähellä

Kiirettä olen kesyttänyt. Kyllä. Ja lisäksi houkutellut lisää tilaa. Itselleni. Ajatuksilleni. Työrauhalleni. Kiireen lisäksi oli tunne, että minua hamuttiin joka suunnalta, monen taholta ja samanaikaisesti.  Huomiotani ja aikaani. Korviani kuuntelijaksi. Silmiäni katsojaksi. Kokonaisvaltaista läsnäoloani. Kaikkea tätä liikaa. Ai mitenkö?

Työni on sellaista. Näin työviikon lopuksi puran siitä pari ajatusta ja sitten annan ajatusteni siirtyä vapaille. Työni ydinsisältö  on läsnäolo ja huomion antaminen. Saatavilla oleminen. Ja minä teen sitä koko persoonallani. Omana itsenäni. En oikein osaa tehdä sitä viileästi ja hieman vasemmalla kädellä. Se ei ole minua. Mutta vaikka työni paljon antaa, niin paljon se myös vaatii. Henkisesti.

Oma olo ja jaksaminen on parantunut näillä keinoin. Kiireen kesytyksellä ja pienellä etäisyyden otolla. Oman isomman tilan ja työrauhan ottamisella. Enkä silti tee työtä puolivillaisesti. Teen sen enemmän omaa työhyvinvointiani ajatellen. Uskon, että löydän tasapainon etäisyydelle ja läheisyydelle.








No niin, sain ajatusteni ytimen muotoiltua sanoiksi. Olen pohdiskellut sitä ja alitajuntakin on työskennellyt asian parissa. Se varmaan enemmän kuin tietoinen mieli. Sieltä niitä vastauksia mieleen tulee, alitajunnasta. Nyt voin jättää työjutut mielestäni pariksi päiväksi ja keskittyä omiin juttuihin.

Alitajunnan lisäksi liikunta auttaa jäsentämään ajatuksia. Rivakka  lenkki tai hikijumppa tai oikea kunnon liikuntarääkki tyhjentää pään ja samalla järjestää ajatuksia huomaamatta. Kuinka monet pikku ja vähän isommatkin probleemat olen selvitellyt itselleni esim. metsälenkillä. Oiva keino itselle on ollut myös asioiden puhuminen auki ääneen. Juu, luit oikein, jupisen itsekseni ääneen lenkillä joskus. Enkä vain yhteen kertaan vaan oikein jauhan samaa asiaa.......=) Totta se on ja hyvä keino se onkin. Toimii minulla.

Ihanaa ja kaunista syysviikonvaihdetta meille kaikille!

keskiviikko 26. lokakuuta 2011

Syysillan tanka

Ulkona alkaa
sadella, pehmeästi.
Minä kuuntelen.
Käännän lampun seinään päin
niin tulee hämärämpää.

Fushimi Tenno





















Marras

 Kohta on jo marraskuu. Miten aika kiitääkään.





Marraskuun latinankielinen nimi november tulee yhdeksää merkitsevästä sanasta novem, sillä ennen Julius Caesarin  kalenteriuudistusta marraskuu oli vuoden yhdeksäs kuukausi. Marraskuussa roomalaiset hoitivat kyntö- ja kylvötöitä, mutta myös juhlimiseen riitti aikaa: tasavallan aikana puolet päivistä oli kisapäiviä ja puolet arkipäiviä, jolloin suoritettiin syyskynnöt ja -kylvöt.(Wikipedia)






Kuukauden suomenkielinen nimi viittaa siihen, että Etelä-Suomessa maa on silloin usein yöpakkasten vuoksi roudassa, minkä vuoksi useimmat ruohovartiset kasvit kuolevat eli tulevat martaiksi. Pohjois-Suomessa pysyvän lumen aika alkaa heti marraskuun alusta. Etelä-Suomessa marraskuu on pääosin synkkä ja lumeton, sateet tulevat etelässä useammin vetenä tai räntänä kuin lumena, tosin lyhyet lumiset jaksot ovat Etelä-Suomessakin jo tavallisia. Ensilumi sataa etelärannikollamme vasta marraskuun puolivälin paikkeilla, kun se on Lapissa satanut keskimäärin jo lokakuun alkupäivinä.(suomisanakirja.fi)


tiistai 25. lokakuuta 2011

Syyspuhuri vetää henkeä

No nyt se on täällä. Syksy. Ja nimenomaan syksyn ydin. Tuulee ja sataa. Puhuri pudottaa sitkeimmätkin  lehdet puista. Se ravistelee ja havisuttaa. Ja toisinaan aurinko yllättää kirkkaudellaan, häikäisee.

Joku kokee syksyn haikeana, suurena luopumisena. Minä en. Syksy on lepoon asettumista, rauhoittumista, tasaantumista. Levollista, vaikka tuuli ujeltaisi nurkissa.  Loka-marraskuussa   hyvästelen syksyn hetkeksi  ja tapaamme jälleen vuoden päästä. Ero ei riipaise, vaan on luonnollinen osa vuodenkiertoa.

Tietty luopuminen kuuluu elämänkiertoonkin. On opittava luopumaan joskus. Ja elämä laittaa luopumaan, tahdot tai et. Ei auta vastaanhannaaminen, irti on päästettävä. Toisista asioista haluaakin päästä irti ja eroon, antaa vielä vauhtiakin niille. Ja sitten on asioita, joista ei tahtoisi luopua mistään hinnasta, pitää sinnikkäästi kiinni liepeistä.







Jos ei olisi syksyä, odottaisimmeko niin lumen tuloa ja talvea? Osaisimmeko arvostaa lumen mukanaan tuomaa valoisuutta? Odottaisimmeko malttamattomana tarpeeksi paksua lumipeitettä päästäksemme sivakoimaan? Ilman syyssateita ja -myrskyjä tuntuisiko koti niin lämpöiseltä ja kutsuvalta paikalta?

maanantai 24. lokakuuta 2011

Hymyni saavuttaa sinut

Posket punaisena raikkaasta syysillasta. Onnellinen olo. Fyysinen raukeus ja rentous. Hymy huulilla ja silmissä. Elämä maistuu ja on kaunista.



Kuin pitsiä

 

Juuri nyt en kaipaa mitään, en mihinkään. En  kaihoa edes sitä olematonta. Tässä on hyvä. Tässä ja nyt.






Illan runo

Sinä palasit aina siihen veneeseen
                        kapean järven rannalla,
siihen pitkään ja kapeaan,
                        siihen sinä palasit, tuntematon vene,
joku soutanut sen sinne rantaan,
                                        kaislikkojen väliin.
Ja niin kuin uskoit se liittyi minuun, se vene.
Niin kauan minä sitä soudin
siltä rannalta toiselle, ja takaisin.

Mirkka Rekola




sunnuntai 23. lokakuuta 2011

Sunnuntaikävelyllä

Silmiin osunutta kävelyretken varrelta. Hehkuvia värejä. Syysluonnossa on  sähäköitä värisävyjä. Lepoon asettuvia kasveja. Ilmassa käsin kosketeltavaa kosteutta.





































































lauantai 22. lokakuuta 2011

Monimuotoiset

Yksilöitä puutkin, niin kuin me. Kuka pitkä ja solakka, kuka pullukampi, kuka vähän vino ja toispuoleinen. Omanlaisiaan kaikki tyynni.
















perjantai 21. lokakuuta 2011

Ajatuksia tässä ja nyt

Huomasin, että olen viime aikoina lainaillut tänne minua koskettavia runoja, mietelmiä ja musiikkia enemmän kuin avannut omaa ajatusmaailmaani. Olen keskittynyt omiin ajatuksiini ja olooni ja omat sanat ovat jääneet sisäisiksi pohdinnoiksi. Olen rauhoittanut elämistäni pienin keinoin, hidastanut. Työssä olen painanut jarrua ja ottanut etäisyyttä kiireeseen. En pysähtynyt, mutta muutin omaa käyttäytymistäni ja jätin turhan hötkyilyn pois. Ei maailma kaadu, vaikka niin teenkin.

Niinhän minä olen ajatellut, että jos on liian kiire, hyppään vain pois kyydistä. Se ajatus on kuulunut ajatusmaailmaani pitkään. Ei ole vain tainnut tulla tilannetta, että tosiaan olisi pitänyt hypätä. Enkä hypännyt nytkään, hidastin vain. Annan suurimman kiireen mennä ohitseni. Niin kuin sanonnassa sanotaan, mihinkäs tässä kiire, valmiissa maailmassa.

Tapanani on tehdä hommat mahdollisimman pian pois pyörimästä, etteivät ne kasaannu ja siinä teen itselleni  toisinaan kiirettä enemmän kuin olisi aihettakaan.  Tähän olen tarttunut, omaan tapaani tehdä töitä. Pyrin olemaan hoputtamatta itseäni. Voin välillä hengähtää ja antaa itselleni aikaa rauhoittua. Stressaavimpiin asioihin olen ottanut etäisyyttä ja tehnyt hitaammin, itseäni enemmän kuunnellen, vähemmän itseäni likoon pannen. Jo pienen etäisyyden ottaminen joihinkin asioihin on helpottanut. Oman asenteen muuttaminen oli loppujen lopuksi helppoa, kun tajusin missä mennään.

Lisäksi hemmottelua vapaa-aikana, kaikkia asioita mistä nauttii. Asioita, jotka tuovat elämäniloa ja -voimaa. Tärkeitä juttuja, jotka rentouttavat, virkistävät kehoa ja mieltä ja lataavat akkuja. Luonto elvyttää. Ihan aina. Omalla alkukantaisella lumollaan ja olemuksellaan. Luontoa on oltava lähellä, mielellään ihan vieressä, katseen ulottuvilla ikkunasta katsottaessa. Näivettyisin, jos joutuisin asumaan suuren kaupungin ydinkeskustassa ilman vapaan luonnon läsnäoloa.





Haluan nuuhkia raikasta ulkoilmaa. Haluan nähdä vuodenaikojen vaihtelun kasveissa. Haluan koskettaa puun rosoista pintaa ja kosteaa sammalta. Haluan kuulla lehtien kahinan jaloissani kävellessäni metsäpolulla. Eniten tätä kaikkea haluan tehdä metsässä. Metsä on se juttu. Metsä on suojaisa ja turvallinen. Syliinsä ottava. Rauhoittava. Lempeä ja voimakas.

Vaikka joskus kaihoan järvenrannalle vettä katsomaan tai pellonlaitaan etäisyyteen tuijottamaan, metsän koen itselleni lähimmäksi  luontoelementiksi. Olen aina asunut lähellä metsiä ja leikkinyt lapsena metsässä monet jännittävät ja hauskat leikit. Hämmästyin, kun eräs henkilö kerran kertoi pelkäävänsä metsässä. Hän koki sen uhkaavaksi, vieraaksi ja pelottavaksi ympäristöksi. Pari kertaa olen ollut hiukan eksyksissä vieraassa metsässä ja silloinkaan en pelännyt. Tiesin, että ennen pitkää löydän tuttuun kohtaan. Ennemmin tai myöhemmin.

Metsä ja luonto antavat  voimakkaita elämyksiä vähäeleisesti, vain olemalla oma itsensä. Tänään  aamuhämärissä  koin vaikuttavan luontoelämyksen ajaessani asfaltoitua pikkutietä peltojen läpi töihin. Havaitsin tien toisella puolella sähkölangan päällä istuksimassa erittäin ison linnun. Tajusin sen olevan paljon suurempi kuin tavallisesti langoilla istuvat harakat ja satunnainen haukka. Lähestyessäni lintu lähti langalta liitoon ja liiteli tien toiselle puolelle vain pari metriä autoni nokkapellin yläpuolelta. En ollut uskoa silmiäni nähdessäni sen liitelevän niin läheltä kuin auton kanssa leikitellen. Tämä vaikuttava ja lentotaidollaan kepeästi leikittelevä lintu oli huuhkaja.




















Näin sen laskeutuvan pellolle parinkymmenen metrin päähän tiestä. Käänsin autoni ympäri heti, kun mahdollista ja pysäköityäni auton kävelin hiljaa ja hyvin hitaasti lähemmäs huuhkajaa. Se ei piitannut ohittavasta autosta, mutta kun olin noin kymmenen metrin etäisyydellä se otti siivet alleen ja siirtyi lähimetsän suojiin.

Näin tämän aamuisen yksilön hyvin läheltä, vaikka vain hetkisen. Se lyhyt hetki teki minuun vaikutuksen, tälläiset luontoelämykset jäävät vahvasti mieleen pitkiksi ajoiksi. Luontokokemus, joka antaa hyvän mielen siitä, että satuin olemaan juuri siinä oikealla hetkellä.